"Tunne oli helpottunut", kuvailee Henry Manni, kun kesän kovin saavutus, pronssi 400 metrin MM-kisasta oli plakkarissa.

Hänen mukaansa tällaisen tuloksen jälkeen on huomattavasti mukavampi jatkaa Tokio-projektia, joka on lahjakkaan urheilijan päätavoite.

– Uskon, että vuoden 2020 paralympialaisissa olen todella kovassa kunnossa. Sitä ennen ovat tietysti ensi kesän EM-kisat ja vuoden 2019 MM-kilpailut.

Menestyksensä avaimena Manni pitää maksiminopeuttaan.

– Se on ehdoton vahvuuteni. Olen pystynyt lähes joka vuosi tekemään kauden parhaan tuloksen ja usein myös ennätykseni arvokisojen finaalissa. Tämä on minulle arvokkainta – sillä jos vähän kärjistetään, vain arvokisat merkitsevät.

Kelaus herätti mielenkiinnon, kun Manni oli 12-vuotias.

– Näin, kun Leo-Pekka Tähti voitti Ateenassa 2004 kaksi kultaa. Lajia oli pakko päästä kokeilemaan, ja se veikin mennessään.

Kolmen vuoden kuluttua Manni kävi jo tiiviisti lajileireillä ja omien sanojensa mukaan rakastui lajiin entistä enemmän.

Pelkästä harrastuksesta ei kuitenkaan ole ollut kyse. Manni pitää nimissään kaikkien kelausmatkojensa Suomen ennätyksiä, ja on kolunnut kilpailuja nuorten sarjoista lähtien.

– Melkein lajin harrastuksen alusta alkaen olen kiertänyt maailmaa kelaustuolin kanssa.

Nuorten kisoista Manni on voittanut niin PM-, EM- kuin MM-mitalejakin. Ensimmäiset aikuisten arvokilpailut koittivat vuonna 2013, ja joka vuosi sen jälkeen on ropissut arvokisamitaleja. Hän pitää nimissään myös Euroopan ennätyksiä 200 ja 400 metriltä, ja viime kesänä hän nappasi pronssia Riosta 100 metriltä ensimmäisissä paralympialaisissaan.

Mannin kelausmatkojen kirjo on laaja, kaikki matkat 100:sta 800 metriin, mikä kertoo hänen monipuolisuudestaan urheilijana. Vaikutuksensa tähän on varmasti lahjakkuudella mutta myös laajalla lajirepertuaarilla.

– Jo lapsena osallistuin erilaisiin urheilukerhoihin ja lajikouluihin. Ensimmäinen laji, jota kunnolla treenasin, oli kanoottipoolo. Olin 7-vuotias.

Poolon jälkeen Manni siirtyi ratamelontaan, kun laji oli vielä nuori. Urheilu onkin kulkenut mukana oikeastaan aina.

– Olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia lajeja. Opiskelin Pajulahden urheiluopistolla liikuntaneuvojaksi ja olen koko ikäni ollut leireillä aluksi leiriläisenä ja myöhemmin ohjaajana sekä urheilijavieraana.

Mannin kisakausi päättyi elokuussa Lappeenrannan eliittikisoihin, ja syyskuussa alkaa treenikausi.

– Töitä tehdään Tokiota kohti. Uskon, että kelaan ainakin myös Pariisin paralympialaiset vuonna 2024.

Treenikaudella Manni elää urheilijan arkea harjoitellen, leväten ja siviilielämästä nauttien.

– Tyttöystävän kanssa vietetty aika on tärkeätä. Käyn myös melomassa ja teen muutenkin kaikkea terveellistä ja fiksua, josta tulee hyvä fiilis. Minulla täytyy olla myös muuta tekemistä, jotta pystyn treeneissä antamaan kaikkeni, Manni pohtii.

Treenikaudella Manni elää urheilijan arkea harjoitellen, leväten ja siviilielämästä nauttien.

Yksi tapa rentoutua on uppoutua kirjallisuuteen. Tällä hetkellä kesken on Michelsenin teos Kone: perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla.

Kisa- ja leirimatkoilla Manni tunnustaa kaipaavansa välillä kodin rauhaa.

– Ikävä on myös pesukonetta ja sitä, että kaikki tavarat ovat kaapeissa paikoillaan.

Lempipaikoista kotona Manni mainitsee mekanismituolin ja sängyn.

– Ne käyvät kovaa taistelua voitosta, hän naurahtaa.

Tavaroihin hän ei muuten kiinny, paitsi arvokisamitaleihin.

– Nehän ovat korvaamattomia. Esimerkiksi Rion paralympiamitaleita ei enää jaeta, eli se kilpaurheilijalla joko on tai sitten se puuttuu.